tiistai 1. lokakuuta 2013

You held me down, but I got up, already brushing off the dust, you hear my voice, you hear that sound, like thunder gonna shake the ground

Puolivuotisen blogitauon - vai pitäisikö sanoa blogipakoilun aikana ehtii tapahtua kaikenlaista. Sanon blogipakoilun, koska täältä poissapysyminen on ollut ihan tiestoista. Vaikka takana onkin mahtava kesä, josta jaan nyt pieniä osia kuvien muodossa, on takana silti erittäin vaikea kesä. Ikuiselle suorittajalle epäonnistumisen myöntäminen on vaikeaa, ja tämänkertainen pudotus maanpintaan siis tullut huimista korkeuksista. Mutta kaikista elämän soista on noustava - oli se sitten blogisuo tai joku aivan muu - joten nämäkin asiat pitää läpikäydä, jotta blogeilu voi jatkua.


Viimeisimmästä postauksestakin päätellen oli itsetunto varsin korkealla ennen loppukokeita: viidestä mahdollisesta yliopistotarjouksesta sähköpostissa istui neljä, jopa yksi ihan Lontoon huippuyliopistoon, sekä Manchesteriin, jossa haastateltavanakin vierailin jopa kaksi. Opiskelut olivat hyvin, elleivät loistavasti aikataulussaan. Kokeiden jälkeenkin oli sellainen fiilis, että tämä oli nyt tässä, ja tulevaa opiskelua suunniteltiin niin budjettien, asuinpaikkojen kuin ihan fiilistenkin pohjalta. Kaikille tutuille ja läheisille olin ehtiny mainostaa tulevaa seikkailuani Brittein saarille, jossa itsenäisen elämän aloittaisin tulevana syksynä. Ehkä juuri sen itseluomanikin ulkopuolisen paineen takia tuli pudotus korkealta, kun sain tulokset käteeni. Reputtamisesta ei tietenkään voida puhua, ja olivathan ne paperit varsin mainiot, verraten tämän tutkinnon vaativuuteen, jota ei oikeastaan täysin ymmärrä, jossei sitä ole itse kokenut. Mutta eivät riittävät. Useampikin aine riippui aivan ylärajoilla, kaksi niistä jopa yhden ainoan prosenttiyksikön päässä korkeammasta, mutta niissä, missä onnistuminen olisi ollut kaikkein elintärkeintä, jäätiin. Paperit lähtivät samantien uudelleentarkastukseen, olivathan ne yhdet prosentit niin mitättömiä, että niistä olisi korotusta voinut vielä löytyäkin, mutta nekin tulivat turhina takaisin. Yliopistoista olin joutunut valitsemaan kaksi tarjousta, ja molemmista tuli kesän aikana odotettu hylkäys. Oma korkea ennuste taso kävi lankeamukseksi. Korkealle tavoittelevasta päästä kärsi siis koko ruumis.



Olen useaan kertaan sanonut ihan ääneenkin, ettei välivuosi ole minulle vaihtoehto. Että motivaationi ei kestäisi sitä, että en halua tuhlata aikaa tässä vaiheessa. Siltikin tein päätöksen olla lähettämättä papereitani Suomeen, josta niillä olisin opiskelupaikan saanut. Tai tänne Puolaan, josta löytyy englanninkielisiä linjoja monilta aloilta. Sen sijaan tein päätöksen lähteä korottamaan kolmea tiedeainettani - ja vielä heti syksyllä. Tämä on aika epätavallista IB-tutkinnossa, ja yleensä korottaminen suoritetaan kevään istunnossa. Minä kuitenkin halusin hoitaa sen pois alta, ja ajattelin, että asiat ovat vielä paremmin päässäkin. Itsenäistyminen vaihtui kotona roikkumiseen ja stressinpaluuseen. Motivaatio on kaivettu syvältä, niin syvältä ettei aina ole ihan varma siitä, onko sitä ollenkaan olemassakaan, mutta opiskelut on aloitettu ja ne ovat hyvällä mallillaan. Tänään palautin laboratoriotyöt, kirjoitukset alkavat tarkalleen viiden viikon päästä. Tammikuussa on edessä taas hakuprosessi. 



Vaikka päällimmäisenä mielessä oli tietysti oma pettymys, olivat ja ovatkin mukana myös nolous ja häpeä, vanhempien pettäminen sekä itsensäsyyttely. Pahinta ehkä oli, kuinka yllätyksenä koko käänne tuli, oma fiilikseni koko kokeista ja kaikesta oheismateriaalista oli niin loistava. En rehellisesti sanottuna osaa sanoa, mikä meni vikaan. Se on myös vaikeuttanut uudelleenopiskelua, jonka olen jo muutenkin kokenut hankalaksi. On yllättävn vaikeaa arvioida, mitä jo osaa vanhastaan ja missä tarvitsee harjoittelua. Osa asioista tulee mieleen lyhyellä kertauksella, toisia tarvitsee päntätä oikein kunnolla. Tiedeaineet olivat minulle ne kaikista merkkaavimmat, ja sen takia päätin korottaa juuri niitä. 



Tästä on kuitenkin päästävä ja on päästykin jo ylitse. Elämäähän se vain on - ja vaikken halua kuulostaa kliseiseltä, oli tälläkin ehkä jokin tarkoitus ja opetus. Ehkä opin sen vasta myöhemmin. Jokatapauksessa minusta tulikin priimuksen sijaan se korottaja, joka katsoo kun muut matkaavat kohti unelmiaan. Fresher's weekin juhlat uudella kampuksella vaihtuivat tänä syksynä peräjälkeisiin kavereiden läksiäisiin täällä koto-Wroclawissa. Mutta ensivuonna on minunkin vuoroni. Ja kuinka paljon yksi vuosi kuitenkaan merkitsee koko loppuelämässä? Nuoriahan tässä vielä ollaan!



Kesääni on siis mahtunut kaiken itsesäälin lisäksi kaikkea mahtavaa. Ja kyllä, pystyn jo vähän vitsailemaankin asiasta. Ainakin pakon edessä. Bon Jovin fiilistelyä ja Suomikavereiden YO:ita Toukokuussa. Viikon mahtava rannikkoreissu suuren porukan kanssa, jonka pääjuttuna oli mahtava lainelautailu. Sitä pitää päästä reenaamaan uudestaan - tässäkö tulevaisuuden kesäharrastus? Keskeltä-ei-mitään ensin yksin junalla selviäminen Gdanskin lentokentälle, josta lentokoneella Turkuun, ja melkein myöhästyminen junasta. Suomilomailua.






Suomilomailun kohokohtana ne omat YO-juhlat, samalla siskon rippijuhlat, joissa vietettiin mahtavaa aikaa läheisten ja ystävien ympäröimänä. Harvoin ulkomailla asuvana saa kaikki läheiset näin kokoon. Vaikka ensireaktio olikin "en haluu mitään juhlia!" oli se ylioppilaistuminen kuitenkin juhlimisen arvoinen, eikä omat mielentilat tässä vaiheessa häirinneet juhlamielialaa enää laisinkaan, ja täytyy myöntää, että nautin siitä, että sain sen lakin vihdoin päähäni iskeä. Kiitos vielä kaikille osaonttajille.














Suomilomailun jälkeen jatkoimme matkaa kohti Puolaa, ensin ruotsinlaivalla, sitten lautalla Ruotsista Tanskaan, jossa vietimme ihanat pari päivää aivan Tanskan kärjessä, kauniissa Skagenissa. Kattegatin ja Skagerrakin kohtaaminen oli vaikuttava näky.









Osa parhaista ystävistäni olivat koko loman eri puolilla kanssani, ja niimpä suoritimmekin ystäväni Olgan kanssa extemporee (shoppailu)retken Berliiniin, jossa kyseinen ystävä ei ollut aiemmin vieraillut. Huippuhalpa hotelli löytyi mahtipaikalta Kurfürstendamin varresta, josta oli loistoyhteydet myö siihen isoon pahaan Primarkiin, joka meiltä täältä Puolast uupuu. Mahtava reissu.










Todistukset saimme virallisesti käteemme syyskuun alussa - omaani en tainnut tuon kansion sisäpuolelta vilkaista ennenkuin vasta kodin rauhassa, mutta nautin tilanteesta silti. There, ylioppilas ihan Puolankin mittapuulla. Kuten saatatte huomata, pukukoodi oli jokseenkin vapaampi, eikä valmistumista juhlita tämän maan tradition mukaan lainkaan - ystäväni eivät saaneet myöskään lahjoja, eivät edes vanhemmiltaan.




Meikäläisen syksy jatkuukin siis kaikkia odotuksia vastaan vielä täältä Puolasta - mikäs tässä kolmen asumisvuoden jälkeen on neljänneksikään jäädessä, ja vielä mamman helmoihin. Minua ei haittaa asua kotona, vaikka joskus tuntuu että pitäisi vähän haitata, ja nyt on vuosi aikaa kerätä voimia ja valmistautua siihen viralliseen loikkaukseen kohti itsenäistä elämää. Niinkuin jo sanoin, ensi vuonna on sitten mun vuoro. 


tiistai 16. huhtikuuta 2013

Yesterday is history, tomorrow's a mystery, I can see you lookin' back at me

Heh, pienoisen blogiunholan jälkeen on taas kiva tulla päivittelemään vauhdikkaan elämän käänteitä. Tosiaan, viimeviikkojen aikana olen joutunut kestämään facebookin ja muiden kanavien kautta saapuvaa 'kokeet ohi elämä edessä' hehkutusta sieltä Suomen kamaralta, mutta nyt alkaa munkin tiimalasista valumaan viimeiset hiekat - 2.5 eli tarkalleen ottaen kahden viikon ja kahden päivän päästä kaataa meikäläinenkin kaikki lukio-opit paperille ja sanoo (toivottavasti) hyvästit niin lukioelämällekin kuin myös toivottavasti Puolanmaalle. Kahteenkymmeneen kalenteripäivään mahtuu yhteensä 16 kirjoitettavaa koetta, kuudesta eri oppiaineesta, ennen kuin 22. päivä alkaa hurmio ja loppuu stressaus - ainakin toistaiseksi, sillä IB:n tulokset ja tuomionhetki ilmoittavat itsestään 5.7. Paljon on kevääseen mahtunut - stressiä, työtä, puurrettuja öitä, turhautumista, suuttumusta, mutta myös helpotusta, unelmia ja toivoa. Mutta koska viimekirjoituksesta on niin paljon aikaa, aloitetaan tarina ihan alusta, jotta kaikki pysyvät kärryllä!

Tammikuun puolessavälissä otin ison askeleen unelmiani kohti lähettämällä yliopistohaun maksimimäärälle eli viidelle kurssille tuonne saarivaltioon eli siis Iso-Britanniaan. Hakuprosessi oli itsessään aika puuduttava, vaikkakin se hoitui suhteellisen helposti netissä toimivan UCAS-systeemin kautta. Pakollisten henkilötietojen lisäksi yliopistoille lähti tieto mun IB:diplomin Predicted Grades:seista, joita keräsin opettajilta kiireessä allekirjoitusten kera, yksi suosituskirje (jonka mulle kirjoitti fysiikanopettajani ja IB-coordinaattorini) sekä oma, 4000 merkkiä sisältävä vapaa sana eli nk. Personal Statement, jonka n. 500 sanaan piti mahduttaa niin se myyntipuhe, akateemiset- ja muut saavutukset, harrastushistoria, kielitaito sekä mikä tahansa muu osaaminen tai ekstraduuni, jonka koko promotoivan omaa imagoaan yliopiston silmissä, tarkasti kielioppisääntöjä ja enkkuspellingejä silmällä pitäen. Yhdessä Euroopan arvostetuimmassa yliopistomaassa riittää kärkiluokan yliopistoja ympäri maan, ja koska viisi kurssi-yliopistoyhdistelmää hakuun sallittiin, oli etukäteistutkimuksilla ja vertailuilla suuri vaikutus valintoihin. Mähän sitten päädyin lähettämään hakemukset seuraavasti: University of Aberdeen (Skotlanti) - Biomedical Sciences, University of Edinburgh (myöskin Skotlannissa... :D) - Biotechnology, University of Manchester - Biotechnology with Industrial experience sekä Biomedical Sciences ja viimeisenä University College London, tuttavallisemmin UCL - Biomedical Sciences. Tähän väliinmainittakoon, että Skotlanti houkutteli ensisijaisesti ilmaisen opiskelun kannalta, Englannin puolella kun siitä joutuu aika sievoisen summan per lukuvuosi maksamaan. Lontoo oli näistä kaikista vaatimuksiltaan ehdottomasti korkein, jonka jälkeen sitten Manchester ja Skotlanti, mutta kaikki näistä oli rankattu erilaisten tutkimusten ja järjestöjen alkupäähän nimenomaan Life Sciences departmentin osalta ja/tai ainakin lääketieteen osalta. Mainittakoon, että tässä vaiheessa mulla oli selvä ajatus siitä, mikä sen mun ykkösvaihtoehto on - tottakai Lontoo, monesti Lontoon 3:nneksi parhaaksi yliopistoksi Oxfordin ja Cambridgen jälkeen ja maailman kympin parhaan joukkoon rankattu yliopisto, ja unelmakaupunki, voiko parempaa yhdistelmää ollakaan! En tosin ollut kovin positiivinen vastauksen suhteen, sillä tiesin, että tälläisillä yliopistoilla tosiaankin on varaa mistä valita. Järjestelmä UCAS:in puolella toimii siten, että yliopistot vastaavat hakijoille jollakin kolmesta muodosta: kieltävä vastaus, ns. konditionaalinen vastaus eli tarjous sekä hyvin epätodennäköinen epäkonditionaalinen tarjous, eli varma paikka seuraavalle lukuvuodelle. Konditionaalinen tarjous sisältää yleensä IB:llä jonkinlaisen kokonaispistemäärän mikä siitä max. 45:tä pitää saavuttaa, sekä muutaman ainekohtaisen arvosanan. Teoriassa tälläinen tarjous tarkoittaa sitä, että nämä vaatimukset täyttäessään opiskelija vastaanottaa paikan yliopistosta. Vielä kärryillä? Tarjousten takarajaksi ilmoitettiin maaliskuun loppu.

Useille kavereilleni alkoi tarjouksia tai ainakin vastauksia putkahtelemaan jo heti ensimmäisen viikon sisällä, ja oikeastaan ihan turhaan aloin jo harmitella, ettei mikään yliopisto ole minusta kiinnostunut. Pari viikkoa hakemuksen lähettämisestä sain kuitenkin tosi yllättäviä uutisia - Manchester kutsui minut haastateltavaksi! Tämä on käytäntö, joka on käytössä normaalisti vain Oxfordilla, Cambridgellä, lähes kaikilla lääketieteellisillä kursseilla sekä muutamilla huippuyliopistoilla valituilla kursseilla. Manchester kutsui kuitenkin koko Life Sciences-departmentistaan haastateltavaksi suhteellisen pienen määrän opiskelijoita, viitaten siihen, että suurinosa haastateltavista tulisi myös tarjouksen saamaan. Tätähän en etukäteen tiennyt, vaan meinasin ratketa sekä innosta että stressistä!

Muutama päivä tämän jälkeen koin myös sen ekan pettymyksen, kun Aberdeenistä kolahti suora kieltävä vastaus. Suoraansanottuna olin pitänyt Aberdeenia sinä 'varmana nakkina', jolla oli kaikkein alhaisimmat vaatimukset, joten se kieltävä kyllä säikäytti mut aika pahasti. Sen jälkeen olikin taas hiljaista useamman viikon, ennenkuin sain sitten ensimmäisen virallisen tarjoukseni Edinburghista, ja huojennuin huomattavasti - tarjouksen vaatimukset ovat nimittäin suhteellisen, no, käyvät. Sen lisäksi sain yllätyspostia Lontoosta, jossa minulle lähetettiin 8 pitkähköä lisäkysymystä sisältävä questionnaire, joka pyydettiin täytettäväksi ja palautettavaksi viikon sisällä. Tämä aiheutti mulle aika paljon päänvaivaa ja huolta, kysymyksiin oli vaikea vastata, ja kun lopussa piti vielä referoida jokin koulussa suoritettu labratyö, olin lievästi sanottuna huolissani jatkoetenemisestäni heidän valinnassaan. Maaliskuun toisella viikolla olikin sitten aika suunnata kohti Manchesteria, jonne matkustin iskä seuranani ihan pikavisiitille; lähdimme Wrocsusta ti-iltana, haastattelu oli keskiviikkona ja to-aamuna aikaisin lensimme takaisin Puolaan.

Odotukseni Manchesterista kaupunkina eivät olleet järin korkeat - sitä ei ole kauneuden perikuvaksi kehuttu. Yllätyin kuitenkin positiivisesti, viimeistään yliopistoalueelle saavuttuamme keskiviikkoaamuna: koko kampus sijaitsee käytännössä yhden pitkän tien varressa 10 minuuttia aivan ydinkeskustasta, ja oli hurmaava sekoitus vanhaa Harry Pottermaista rakennusta sekä upouutta ja modernia aluetta. Saman tien varressa, hieman pidemmällä, on myös suurin opiskelija-asuntola kommuuni, johon suuntasimmekin aamulla ensimmäiseksi kierrokselle. Alue ja huoneet ylittivät (matalat) oletukseni, siellä vaikutti suhteellisen viehättävältä, ja kaikki ainakin näin ulospäin hyvin toimivalta ja huolehditulta. Kierroksen jälkeen suuntasimme yhdelle päärakennuksista, jossa rekisteröitymisen jälkeen suunnattiin suureen luentosaliin koko porukalla. Sanottakoon jo tässä vaiheessa, että koko päivä oli todella hyvin organisoitu, ja meistä pidettiin kokoajan hyvää huolta; aina oli joku kyselemässä, joko ihan vaan kuulumisia tai muita juttuja, tai sitten vastailemassa meidän kysymyksiin. Pienen esittelyn jälkeen meidät jaettiin kuuden hengen ryhmiin, ja jokaista ryhmää johanut studen ambassador kierrätti meitä lukuisissa eri tiloissa kampusalueella, tarjosi pienen lounaankin, ennenkuin suuntasimme sitten itse haastattelutilanteeseen. Kaikki tilat olivat erittäin hyvännäköisiä, laboratoriot uusia ja siistejä, samoin kuin useat, laajat kirjastot ja opiskelijoiden tilat, mieleenpainuvimpina 24/7 aukioleva opiskelutila tietokoneineen, tai nk. Student's Union, jossa näytettiin järjestävän mahtavia konsertteja (tänä keväänä mm. Imagine Dragons!!). Haastattelutilaisuus jännitti oikeastaan tosi paljon, ja siihen oli aika vaikea valmistautua. Hätäpäissäni luin kasan New Scientist lehtiä taustalukemiseksi, sekä mietin tietysti vastauksia niihin 'obvious questions', mutta loppujenlopuksi kaikki stressi oli aivan turhaa! Haastattelijani sattui olemaan tanskalainen naisprofessori, ja hän sai heti jään rikottua mainitsemalla skandinaaviset alkuperämme, ja vitsailemalla, että joskohan pidettäisiinkin haastattelu ruotsiksi/tanskaksi. Tässä vaiheessa oikeastaan katosi multa stressi, johtuisikohan sitten adrenaliinipiikistä, ja koko haastattelu oli ohitse 15 minuutissa ja tuntui jälkikäteen oikeastaan ihan juttutuokiolta. Hän oli lukenut Personal Statementini, ja johti keskustelua sen mukaan, mutta kysyin minäkin useita mieltänivaivaavia kysymyksiä. Kaikenkaikkiaan, kuten tekstistä saattaa päätellä, oli koko päivä Manchesterissa aivan mahtava positiivinen kokemus! Haastattelijani teki myös minulle hieman epävirallisen tarjouksen jo heti haastattelun lopuksi suullisesti, tai, oikeastaan se oli jo etukäteen kirjoitettuna eräälle hänen papereistaan, jonka hän sitten lopetettuamme vain käänsi ympäri minun nähdäkseni :).



Onnekkaasti, vaiko sittenkin hieman epäonnekkaasti, illalla nuutuneena hotellille päästyäni ja maksullisen langattoman netin käynnistettyäni bongasin superyllätyksen sähköpostistani, nimittäin siellähän keikkuikin se tarjous myös Lontoosta, ja vielä oikeastaan matalemmilla vaatimuksilla kuin koskaan uskalsin toivoa! Pari viikkoa Manchesterin vierailun jälkeen sain viimeinkin myös heidän (kaksi, molemmille kurseille sama) tarjouksensa virallisena, ja onnekseni se oli vielä helpottunut yhdellä pykälällä siitä alkuperäisestä. 4/5:stä tarjouksesta on sellainen jättipotti, josta en ikinä edes unelmoinut, aivan käsittämätöntä ja mahtavaa. Vihdoinkin tuntui, että kyllä se jossain se kova työkin palkitaan :). Tässä onkin siis tämänhetkinen tilanne, tosin yksi mutta on vielä edessä: 8.5 mennessä minun pitää valita näistä vain kaksi tarjousta, ja laittaa ne vielä paremmuusjärjestykseen. Muihin yliopistoihin lähtee automaattinen withdraw mun hakemuksesta. Tämä tarkoittaa sitä, ettäkun heinäkuussa loppukokeiden tulokset syykätään nettiin, niitä mätsätään ensin mun ykkösvalintaan, ja jos vaatimukset täyttyvät, on paikka minun. Jos ykkösvalinnan vaatimukset eivät täyty, voi yliopisto silti päättää ottaa hakijan sisään, mutta tämä on tietysti yliopistokohtaista ja varmasti hyvin riippuvainen hakijastakin. Ja luonnollisesti, jos ykkösyliopisto ei hakijaa hyväksy, 'tarjotaan' häntä kakkosvaihtoehdolle, jossa samanlainen prosessi. Tietysti tässä piilee sekin vaara, että kokeitten mennessä penkin alle voi jäädä ilman mitään. Tässä suhteessa siis hyvin erilainen prosessi Suomeen verrattuna - loppukokeet ovat meille kaikki kaikessa!

Ja kun alunperin sanoin olleeni jo aivan varma mun valintojen järjestyksestä, olen surkuhupaisasti kirjaimellisesti aivan päättämätön. Manchesterilla kun sattuu olemaan tuo unfair advantage, kun pääsin siellä käymään. Puhumattakaan paikasta itsestään ja kaikesta organisoimisesta ja ystävällisyydestä kiehtoo minua myös tuo erityinen kurssi, joka kestää perinteisen kolmen vuoden sijaan neljä vuotta, josta 3. vietetään tuollaisella industrial experience-vaihdolla jossain päin maailmaa. Takaraivossa kolkuttaa, kuinka mahtava tilaisuus tuo on ihan urakehityksen ja kontaktiluettelon kartuttamisen kannalta, ja olen tässä kuukausien varrella kiintynyt tuohon bioteknologian kurssiin ehkä hieman enemmän kuin Lontoossa olevaan biolääketieteeseen, koska uskon sen avaavan ovia hieman laajemmalti minun intressejeni mukaan. Ja tosiasia on myöskin, että asumiskustannukset ja muutkin tulevat olemaan Manchesterissa paljon halvemmat kuin Lontoon suurkaupungissa. Manchesterrin joudun tosin lähtemään ypöyksin, kun taas Lontooseen, ja nimenomaan UCL:n yliopistoon on luokaltanikin pelkästää tullut 9 tarjousta, joten siellä järjestyisi myös kimppakämppäasuminen. Niin vaikeaa! Ja kaikenlisäksi näiden kahden tarjouksissa on käytännössä yhden pisteen ero, joka tarkoittaa sitä, että suurella todennäköisyydellä joko täytän molempien tarjousten vaatimukset tai en saavuta kumpaakaan. Sen takia tällä hetkellä kaikkein viisaimmalta vaihtoehdolta kuulostaa valita näistä kahdesta yksi ja valita toiseksi takavaraksi sitten se Edinburgh, jonka tarjous on useamman pisteen alhaisempi tähän 'kärkikaksikkoon' verrattuna. Vaikeaa, tiedän, tell me about it! Tilanne on niin kompleksi, eikä oikeaa vaihoehtoa varmaankaan ole, sillä kumpikin on varmasti huippuyliopisto.

Palataksemme maankamaralle, ennen mihinkään yliopistoon lähtemistä on kuitenkin selvittävä niistä kuuluisista final exameistä kunnialla läpi - ja lähtölaskentahan on jo alkanut! Koko viimeviikon ja tämänkin viikon alun vietin hautautuneena kirjaston hiljaisuuteen kertaamassa näitä hulluja ainevalintojani. Mulla on koko meidän ryhmästä eniten yksittäisiä kokeita eli se 16, johtuen mun kolmesta luonnontieteestä, 4 HL eli higher level aineesta joihin kuuluvat biologia, kemia, englanti ja vielä matikka. Meitä kolmen-tieteen nk. 'non-regular' opiskelijoita on 5, joista minä olen ainut joka lisäksi joutuu taistelemaan tuon vaativan matikan kanssa. Sanotaanko, että hommaa riittää kyllä ihan viimeisille minuuteille ennen koeluokkaan astumista saakka.

Tämän päivityksen ei ollut tarkoitus olla näin pitkä, stressaava ja vaikeastiymmärrettävä, mutta asiaa on paljon. Onneksi 26.5 koittaa mun palkinto kokeittenselvittämisestä, eli Bon Jovin konsertti Tampereen Ratinassa! Lennellään äitin kanssa siinä viikolla jo Suomeen, ja konsertti onkin meidän kahden toka laatuaan, oltiin nimittäin vastaavalla Helsingissä vuonna 2010, jolloin kokemus oli, no, yksi ainakin mun elämän hienoimmista kaiken sen kaatosateen ja taivaallisten taistojen ja ennenkaikkea mahtavan fiiliksen ja tietysti musiikin takia. Siitä seuraavan viikonloppuna onkin sitten lakkiaiset, jolloin ollaan vielä Suomenkamaralla juhlistamassa sitä kaikkien valmistuvien kanssa! Mistä muistinkin, täytyyhän munkin tuo lakki hankkia, vaikkei se tänne oikein kuulu. Puolassa ei itseasiassa juhlisteta lukiosta valmistumista oikeastaan mitenkään, kuinka typerää! No, mä ainakin juhlistan (toivottavasti...) muidenkin edestä! Luultavasti seuraavat tunnelmat täällä bloginpuolella tulevat sitten maratonin selvittämisen jälkeen, stay tuned. Nyt sormet ristissä takaisin oppikirjojen, muistiinpanojen ja yliviivaustussien pariin!

(Author's note: jos päivittäis vähän useammin kuin kolmen kuukauden välein ei varmaan tarvisi kirjoittaa yli tuntia, puhumattakaan epäinhimillisen pitkästä tekstistä, toivottavasti joku jaksaa lukaista!)

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Why, why can’t this moment last forevermore? Tonight, tonight eternity’s an open door

Viimeisimmästä blogipostauksesta on todella paljon aikaa. Aika on ollut rajallista, ja vaikka asiaa ja päivitettävää olisikin, jostakin se on vaan aina jäänyt puuttumaan. Nyt kuitenkin halusin tulla päivittelemään mun tanssiaiskuvia. 5. päivä tammikuuta nimittäin vietettiin täällä meidän omia Wanhojentanssi-korviketta, nimeltään Studniowka. Studniowkaa vietetään perinteisesti 100-päivää ennen loppukokeiden alkua (hui kamala!). Pukukoodi on vähemmän juhlallinen kuin Suomessa, mutta kampauksiin ja meikkeihin oli panostettu aika paljon. Perinteinen tanssi on se vanha kunnon Poloneesi, jota mekin muutaman kerran harjoiteltuamme tanssahtelimme.




Mieleisen mekon löytäminen ei loppujenlopuksi ollut kovin hankalaa, ja törmättyäni tähän eräässä katalogissa tiesin, että se on minun. Se muistuttaa tyyliltään aika paljonkin viimevuotista vanhojentanssimekkoani, joten tyyli on selvästi pysynyt samana :). Olin myös varannut kampaajaltani kampausajan, jonka lisäksi kävin ystäväni kanssa MAC:in liikkeessä meikattavana. Olin todella tyytyväinen molempiin, meikki ylitti odotukseni täysin, samoin kuin kampaus, josta minulla itselläni ei oikeastaan ollut muuta ideaa kuin että sen tulee olla yksinkertainen nuttura takana. Kampaajani kysyi lupaa hieman 'leikitellä', ja näin upean lopputuloksen hän saikin aikaan!



Perinteisiin kuuluu myös tuo punainen sukkanauha vasemmassa jalassa, samoin kuin punaiset alusvaatteet, joita kuuluuisi sitten loppukokeitten aikana pitää uudestaan tuomassa onnea. Varsin erikoista!


   


Kuljetus juhlapaikalle tapahtui kimppakyydillä ystäväni Agatan ja hänen parinsa kanssa. Oma deittini tansseihin oli hyvä ystäväni Szymon.



Juhlapaikkana toimi eräs hotelli kaupungin laitamilla. Tilat olivat erittäin kauniit ja tunnelma aivan lumoava. Tapahtuma rakentui ensin tietysti muutamien puheiden, Poloneesin tanssimisen sekä ryhmäkuvien ympärille, jonka jälkeen alkoi vapaa juhliminen, joka jatkui aina aamun pikkutunneille asti!




Poloneesi sujui ilman suurempia kommervenkkejä, ja täytyy kyllä sanoa, että se olikin aika mukavaa, vaikka aluksi sitä kammoksuinkin! Lyöttäydyimme parhaiden ystävieni kanssa perätysten, joka teki tanssista ekstramielekästä.


Kuvassa näkyy myös midän pöytäseuruetta, sillä juhlaan kuului myös kolmen ruokalajin illallinen. Ruoka ei ollut hääppöistä, mutta seura sitäkin parempaa!


Tässä vasemmalta oikealle Marek, Julia, Ola ja Mateusz


Saatiinhan mekin potretti tuon bannerin edessä :) Szymon oli myös mätsännyt kravattinsa minun mekkooni (se on viininpunainen, kuvat hieman hämäävät) ja vaikka aluksi pidinkin ajatusta hieman kornina, oli se oikeastaan aika kiva sopia yhteen!








Tässä sitten esittelyä minun luokkani tyttöjen asuista, tietysti sen sukkanauhan kera!







Ilta jatkui kaikkien virallisuuksien jälkeen siis tanssien; paikalle saapui livebändi, joka oli ainakin omasta mielestäni aivan loistava! Soittivat tuttuja biisejä mahtavilla sovituksilla, ja oli ihanaa bailata parhaiden ystävien sekä opettajien (!!) kanssa. Täällä kuuluu tanssia paljon ns. otteessa pojan kanssa, jolloin poika vie pitäen toisesta kädestä kiinni, välillä pyörittäen, kääntäen, taivuttaen tai sitten lähekkäin tanssien. Itse pidän tämänlaisesta tanssista ihan hirveästi, ja olinkin todella onnekas, sillä Szymon on tunnetusti aivan loistava tanssija ja huippu viejä tanssilattialla. Vietimmekin suurimman osan ajasta tanssilattialla, ja pääsinhän minä muittenkin ystävieni tanssitettavaksi ;). Jossain vaiheessa joutivat korkokengätkin jo sivuun, mutta hauskaa oli! Mieleenpainuvimmat hetket olivat varmaan Greasestä tutun You're the one that I want- biisin tanssiminen Mateukszen kanssa, Gangnam Style porukalla, tai ehkä kuitenkin se Jacksonin Billie Jean Szymonin vietävänä ;).








Tässä upeat kuvat meidän tyttöporukastamme, kuinka iloinen olenkaan näistä onnistuneista kuvista, muu kuvasaldo kun jäi hieman köyhäksi. Ensimmäisessä kuvassa kyllä tilanne meneillään, jäin Julian diskopallo-mekkoon rinnuksistani kiinni...


Kuvassa siis Olga, Julia, minä sekä Ola.

Meidän osaltamme juhliminen jatkui aina aamuyöhön, taksiin hyppäsimme neljän aikoihin. Aivan mahtava ilta ihanien ihmisten seurassa, ja onhan tämä viimeinen vuosi tällaisen upean juhlistamisen arvoista! Minun päiväni prinsessana oli aivan täydellinen, kiitos kuuluu niin päivän lookille kuin juhlaseurallekin.

Palaillaan taas kun on asiaa, minä aloitan kaksiviikkoisen talvilomani taas perjantaina, jolloin suuntaan viimevuoden tapaan Prahaan Unnan koulun koripallojoukkuetta valmentamaan. Maanantaina suuntaankin sitten jo Suomeen äitin kanssa, ja tiistaina Tampereelle. Toinen lomaviikko onkin sitten pyhitetty opiskelulle.