tiistai 1. lokakuuta 2013

You held me down, but I got up, already brushing off the dust, you hear my voice, you hear that sound, like thunder gonna shake the ground

Puolivuotisen blogitauon - vai pitäisikö sanoa blogipakoilun aikana ehtii tapahtua kaikenlaista. Sanon blogipakoilun, koska täältä poissapysyminen on ollut ihan tiestoista. Vaikka takana onkin mahtava kesä, josta jaan nyt pieniä osia kuvien muodossa, on takana silti erittäin vaikea kesä. Ikuiselle suorittajalle epäonnistumisen myöntäminen on vaikeaa, ja tämänkertainen pudotus maanpintaan siis tullut huimista korkeuksista. Mutta kaikista elämän soista on noustava - oli se sitten blogisuo tai joku aivan muu - joten nämäkin asiat pitää läpikäydä, jotta blogeilu voi jatkua.


Viimeisimmästä postauksestakin päätellen oli itsetunto varsin korkealla ennen loppukokeita: viidestä mahdollisesta yliopistotarjouksesta sähköpostissa istui neljä, jopa yksi ihan Lontoon huippuyliopistoon, sekä Manchesteriin, jossa haastateltavanakin vierailin jopa kaksi. Opiskelut olivat hyvin, elleivät loistavasti aikataulussaan. Kokeiden jälkeenkin oli sellainen fiilis, että tämä oli nyt tässä, ja tulevaa opiskelua suunniteltiin niin budjettien, asuinpaikkojen kuin ihan fiilistenkin pohjalta. Kaikille tutuille ja läheisille olin ehtiny mainostaa tulevaa seikkailuani Brittein saarille, jossa itsenäisen elämän aloittaisin tulevana syksynä. Ehkä juuri sen itseluomanikin ulkopuolisen paineen takia tuli pudotus korkealta, kun sain tulokset käteeni. Reputtamisesta ei tietenkään voida puhua, ja olivathan ne paperit varsin mainiot, verraten tämän tutkinnon vaativuuteen, jota ei oikeastaan täysin ymmärrä, jossei sitä ole itse kokenut. Mutta eivät riittävät. Useampikin aine riippui aivan ylärajoilla, kaksi niistä jopa yhden ainoan prosenttiyksikön päässä korkeammasta, mutta niissä, missä onnistuminen olisi ollut kaikkein elintärkeintä, jäätiin. Paperit lähtivät samantien uudelleentarkastukseen, olivathan ne yhdet prosentit niin mitättömiä, että niistä olisi korotusta voinut vielä löytyäkin, mutta nekin tulivat turhina takaisin. Yliopistoista olin joutunut valitsemaan kaksi tarjousta, ja molemmista tuli kesän aikana odotettu hylkäys. Oma korkea ennuste taso kävi lankeamukseksi. Korkealle tavoittelevasta päästä kärsi siis koko ruumis.



Olen useaan kertaan sanonut ihan ääneenkin, ettei välivuosi ole minulle vaihtoehto. Että motivaationi ei kestäisi sitä, että en halua tuhlata aikaa tässä vaiheessa. Siltikin tein päätöksen olla lähettämättä papereitani Suomeen, josta niillä olisin opiskelupaikan saanut. Tai tänne Puolaan, josta löytyy englanninkielisiä linjoja monilta aloilta. Sen sijaan tein päätöksen lähteä korottamaan kolmea tiedeainettani - ja vielä heti syksyllä. Tämä on aika epätavallista IB-tutkinnossa, ja yleensä korottaminen suoritetaan kevään istunnossa. Minä kuitenkin halusin hoitaa sen pois alta, ja ajattelin, että asiat ovat vielä paremmin päässäkin. Itsenäistyminen vaihtui kotona roikkumiseen ja stressinpaluuseen. Motivaatio on kaivettu syvältä, niin syvältä ettei aina ole ihan varma siitä, onko sitä ollenkaan olemassakaan, mutta opiskelut on aloitettu ja ne ovat hyvällä mallillaan. Tänään palautin laboratoriotyöt, kirjoitukset alkavat tarkalleen viiden viikon päästä. Tammikuussa on edessä taas hakuprosessi. 



Vaikka päällimmäisenä mielessä oli tietysti oma pettymys, olivat ja ovatkin mukana myös nolous ja häpeä, vanhempien pettäminen sekä itsensäsyyttely. Pahinta ehkä oli, kuinka yllätyksenä koko käänne tuli, oma fiilikseni koko kokeista ja kaikesta oheismateriaalista oli niin loistava. En rehellisesti sanottuna osaa sanoa, mikä meni vikaan. Se on myös vaikeuttanut uudelleenopiskelua, jonka olen jo muutenkin kokenut hankalaksi. On yllättävn vaikeaa arvioida, mitä jo osaa vanhastaan ja missä tarvitsee harjoittelua. Osa asioista tulee mieleen lyhyellä kertauksella, toisia tarvitsee päntätä oikein kunnolla. Tiedeaineet olivat minulle ne kaikista merkkaavimmat, ja sen takia päätin korottaa juuri niitä. 



Tästä on kuitenkin päästävä ja on päästykin jo ylitse. Elämäähän se vain on - ja vaikken halua kuulostaa kliseiseltä, oli tälläkin ehkä jokin tarkoitus ja opetus. Ehkä opin sen vasta myöhemmin. Jokatapauksessa minusta tulikin priimuksen sijaan se korottaja, joka katsoo kun muut matkaavat kohti unelmiaan. Fresher's weekin juhlat uudella kampuksella vaihtuivat tänä syksynä peräjälkeisiin kavereiden läksiäisiin täällä koto-Wroclawissa. Mutta ensivuonna on minunkin vuoroni. Ja kuinka paljon yksi vuosi kuitenkaan merkitsee koko loppuelämässä? Nuoriahan tässä vielä ollaan!



Kesääni on siis mahtunut kaiken itsesäälin lisäksi kaikkea mahtavaa. Ja kyllä, pystyn jo vähän vitsailemaankin asiasta. Ainakin pakon edessä. Bon Jovin fiilistelyä ja Suomikavereiden YO:ita Toukokuussa. Viikon mahtava rannikkoreissu suuren porukan kanssa, jonka pääjuttuna oli mahtava lainelautailu. Sitä pitää päästä reenaamaan uudestaan - tässäkö tulevaisuuden kesäharrastus? Keskeltä-ei-mitään ensin yksin junalla selviäminen Gdanskin lentokentälle, josta lentokoneella Turkuun, ja melkein myöhästyminen junasta. Suomilomailua.






Suomilomailun kohokohtana ne omat YO-juhlat, samalla siskon rippijuhlat, joissa vietettiin mahtavaa aikaa läheisten ja ystävien ympäröimänä. Harvoin ulkomailla asuvana saa kaikki läheiset näin kokoon. Vaikka ensireaktio olikin "en haluu mitään juhlia!" oli se ylioppilaistuminen kuitenkin juhlimisen arvoinen, eikä omat mielentilat tässä vaiheessa häirinneet juhlamielialaa enää laisinkaan, ja täytyy myöntää, että nautin siitä, että sain sen lakin vihdoin päähäni iskeä. Kiitos vielä kaikille osaonttajille.














Suomilomailun jälkeen jatkoimme matkaa kohti Puolaa, ensin ruotsinlaivalla, sitten lautalla Ruotsista Tanskaan, jossa vietimme ihanat pari päivää aivan Tanskan kärjessä, kauniissa Skagenissa. Kattegatin ja Skagerrakin kohtaaminen oli vaikuttava näky.









Osa parhaista ystävistäni olivat koko loman eri puolilla kanssani, ja niimpä suoritimmekin ystäväni Olgan kanssa extemporee (shoppailu)retken Berliiniin, jossa kyseinen ystävä ei ollut aiemmin vieraillut. Huippuhalpa hotelli löytyi mahtipaikalta Kurfürstendamin varresta, josta oli loistoyhteydet myö siihen isoon pahaan Primarkiin, joka meiltä täältä Puolast uupuu. Mahtava reissu.










Todistukset saimme virallisesti käteemme syyskuun alussa - omaani en tainnut tuon kansion sisäpuolelta vilkaista ennenkuin vasta kodin rauhassa, mutta nautin tilanteesta silti. There, ylioppilas ihan Puolankin mittapuulla. Kuten saatatte huomata, pukukoodi oli jokseenkin vapaampi, eikä valmistumista juhlita tämän maan tradition mukaan lainkaan - ystäväni eivät saaneet myöskään lahjoja, eivät edes vanhemmiltaan.




Meikäläisen syksy jatkuukin siis kaikkia odotuksia vastaan vielä täältä Puolasta - mikäs tässä kolmen asumisvuoden jälkeen on neljänneksikään jäädessä, ja vielä mamman helmoihin. Minua ei haittaa asua kotona, vaikka joskus tuntuu että pitäisi vähän haitata, ja nyt on vuosi aikaa kerätä voimia ja valmistautua siihen viralliseen loikkaukseen kohti itsenäistä elämää. Niinkuin jo sanoin, ensi vuonna on sitten mun vuoro. 


1 kommentti:

  1. ihanaa katella näitä kuvia, itsekkin just olin berliinissä kaupunkilomalla :)
    Pret-a-Porter-Sini

    VastaaPoista